lauantai 13. syyskuuta 2014

Ihan(an) Kamalat Hääleikit

Kaulin kiertää pitkin vierasjoukkoa samaan aikaan kun juhlapaikan toisella reunalla kolmen promillen humalassa olevat, tottakai gorilloiksi pukeutuneet, enot ryöstävät morsianta. Ryöstön seurauksena vaivaantunut sulhanen soittaa epävireisellä kitaralla Paranoidia, jotta saa tuoreen vaimonsa takaisin kaappajien kynsistä. Kuitenkaan kaikki ei mene niinkuin strömssössä vaan ryöstäjä-gorillalta on Nokia 3210:sta akku loppunut eikä hän näin saa tietoa siitä, että morsmaikun voisi palauttaa juhliin takaisin. 45 minuuttia aikataulusta myöhässä morsian saadaan takaisin, entistä tanakammassa humalassa ja reikä mekon laahuksessa. Loppuhuipennukseksi istutetaan juhlapari keskellä koulun liikuntasalia, esitetään vaivaannuttavia kysymyksiä  heidän sänkykamaritouhuista ja käsketään heidän nostella kenkiä ilmaan. Ihanaa. Kerrassaan ihanaa.



Ei. Ei todellakaan ole. Tämän vuoksi meillä ei leikitä. Asia ei ehkä herätä kanssa eläjissä yhtä paljon närkästystä kuin lapsettomat häät, mutta kahvipöytäkeskusteluissa minuun on luotu melko merkittäviä katseita ja kyseenalaistettu päätöstä olla leikkimättä. Minua jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen juurikin se, ettei ihminen saa järjestää omannäköisiään hääjuhlia ilman, että joutuu (jopa tuikituntemattomille ihmisille) perustelemaan juurta jaksaen miksi meillä ei häissä ole niitä lapsia tai leikkejä tai seisovassa pöydässä sillejä. Sitä paitsi tiedän 100% varmasti, että jos minut meidän häissä ryöstetään niin saan jäädä sille reissulle. Sulho ei nimittäin ole sitä tyyppiä, että laittaisi tikkua ristiin sen eteen että saisi elämänsä rakkauden takaisin. Ainakaan esiintymällä sadan ihmisen edessä. 



Häiden ei tarvitse olla tylsyyden multihuipentuma vaikka sulhanen ei työntäisikään morsianta kottikärryissä esteradan läpi (kyllä, tällainenkin "leikki" on olemassa). Häissä voi olla ihan (törkeän) hauskaa siitäkin huolimatta ettei siellä leikkimielisesti kisailla esimerkiksi köyden vedossa. Pakko tähän väliin sanoa, että nämä internetin syövereistä pursuavat hääleikkiehdotukset ovat kyllä toinen toisiaan pysäyttävämpiä. Vetää sanattomaksi. 



Perinteisten leikkien puuttuminen ei tarkoita automaattisesti ohjelman puuttumista, kuten tämän kirjoituksen kuvatkin todistavat. Lisäksi nykyään on onneksi olemassa monta vaihtoehtoa ns hiljaisille ohjelmanumeroille joihin vieraat voivat halutessaan ottaa osaa. Mikään ei nimittäin ole kauheampaa kuin vieraiden pakottaminen leikkeihin. Väkisin raahataan lonkkavikainen täti-parka lavalle, istumaan oranssiin muovituoliin ja odottamaan karua kohtaloaan. Sieltä sitten pahaa aavistamaton sulho tulee silmät sidottuna koplaamaan suonikohjuisia kinttuja ja miettii, että "ei kai tämmöistä ole luvassa hääyönä". Täti istuu penkissä naama punaisena, toisaalta innosta (koska siitä on aikaa kun joku on hameen alta koplannut) ja toisaalta häpeästä (koska tietää että säärikarvat jäi tälläkin viikolla ajamatta). 

Hääbingo, kuvajahti ja avioliittoneuvojen antaminen valmiille pohjille tuntuu nostavan suosiotaan ja luultavimmin joku näistä eksyy myös meidän häihimme, luultavasti pienellä twistillä höystettynä. Tällaiset pienet kivat aktiviteetit tuovat häihin yksityiskohtia ja näyttävät omasta mielestäni näyttävät kivalta esimerkiksi kattauksessa.  Eikä kenenkään ole pakko niitä täyttää. Kaikki siis voittaa.

Ihmettelette nyt varmaan noita linkkejä tuossa edellisessä kappaleessa. Ne ohjaavat teidän Hääputiikki Ribbon&Ink:in nettivuille. "Miksi ihmeessä?" te kysytte. Siksi, että nyt teillä lukijoilla on mahdollisuus tilata mikä tahansa hääpeli -10% alennuksella! Hääputkiin ihana Virpi halusi hemmotella teitä mahtavalla tarjouksella jota ei kannata jättää käyttämättä! Alennuksen saat nappaamalla koodin BRIDEZILLA "käytä kuponki"-kohtaan! JEE!


Mitä mieltä te olette hääleikeistä? Ehdoton MUST vai HELL NO?

tiistai 9. syyskuuta 2014

Vauvauutisia!

Kaikki tarkkasilmäiset Neiti Etsivät heti tietysti huomasivat, että "Tietoja minusta"-teksti on päivittynyt. Tottakai. Perheemme on salakavalasti kasvanut yhdellä.



Moi. Mä oisin kuulema joku "Peppi".

Pepin piti tulla meille vain hoitoon. Pepin piti olla meillä vain sen aikaa kun sille löytyisi sopiva lopun elämän koti... mutta kun sain tuon pienen rimppakintun syliini ensimmäistä kertaa toissa sunnuntaina tiesin, etten voi päästää ikinä irti. 

Peppi on Kyproskoira. Peppi on siinä mielessä onnekas penska, että se on syntynyt ja kasvanut tarhalla missä siitä on pidetty hyvää huolta ja ihmiset olleet ystävällisiä sitä kohtaan. Toisin kuin meidän Sissi. Sissi on myös Kyproskoira, asunut kadulla ja saanut ilmiselvästi kokea ihmisen pahuuden - se näkyy siitä kauas. 

Mä tykkään mun siskosta. Mun sisko ei tykkää musta.

Tämä yhdeksän kuukautta vanha, yhdeksän kiloinen pakkaus on aika veikeä tapaus. Peppi on selvästi hieman varuillaan, mutta silti rohkea. Se säikähtää uusia juttuja, mutta ei juokse karkuun vaan jää katsomaan mitä tuleman pitää. Peppi on myös todella nopea oppimaan. Parissa päivässä se oppi sujuvasti istumaan, menemään maahan ja antamaan tassua. Meillä ollaan myös sisäsiistejä ja kuljetaan nätisti hihnassa! Valitettavasti se myös oppii pahat tavat varmasti yhtä nopeasti... hampaita pitää kokeilla jotakuinkin kaikkialle ja kyytiä on ottanut tähän mennessä esimerkiksi minun rakkaimmat korkkarit, kaukosäädin ja koirien kaksi koripetiä. Jee.

Mä olen takiainen. Ja jyrsijä.

Peppiä enemmän meidän Sissillä on ollut sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen. Oskarin kuoleman jälkeen se on elänyt lellipennun elämää (joka näkyy myös kivasti nousseessa elopainossa) ja nyt se joutuu jakamaan huomion villin pennun kanssa. Sissi on niin yltiökiltti, ettei oikein raaski raskaalla kädellä komentaa Peppiä. Kaiken lisäksi Peppi pyrkii koko ajan Sissin iholle ja sekös on kivaa. Sissi teki itsekin ihan samaa Oskarille kun se tuli meille 2009. Oskari vaihtoi kaksi ensimmäistä viikkoa huonetta, jos Sissi tuli samaan tilaan. Silti niistä tuli lopulta erottamattomat. Toivon kovasti, että niin käy myös näiden kahden kanssa. 

Äiti... musta tuntuu, että Sisko koittaa kuristaa mut. 

Että semmosta! :)